Meidän on opeteltava elämään ilman talouskasvua

Kerroin viime viikolla YLE:n haastattelussa, että meidän tulisi ryhtyä vakavasti suunnittelemaan siirtymistä sellaiseen yhteiskuntajärjestykseen, joka kestää myös talouskasvun hyytymisen. Avaan tässä nyt tätä väitettä hieman syvällisemmin kuin lyhyen haastattelun aikana on mahdollista.

Ensinnäkin, en vastusta talouskasvua sinänsä. Olen kasvuagnostinen: jos mittari nimeltä BKT kasvaa samalla kun ympäristövahingot vähentyvät ja yhteiskunnista tulee parempia paikkoja elää, miksi vastustaisin mittarin kasvua? Vastustan vain talouskasvun ja ylipäätään taloudellisten arvojen nostamista politiikan prioriteeteiksi. Yhteiskuntien keskeisinä tehtävinä ei pitäisi olla talousmittareiden highscoren jahtaaminen vaan ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääminen ja ylläpitäminen niin hyvin kuin se on ympäristörajojen puitteissa mahdollista.

On kuitenkin hyviä syitä opetella tyydyttämään näitä tavoitteita ilman talouskasvua. Valitettavasti tällä hetkellä tilanne on se, että talouskasvu ei käytännössä ole mahdollista ilman, että ympäristövahingot lisääntyvät. Kulutuksemme ylittää jo nyt kestävät rajat; siksi kulutuksen kasvattaminen kestävästi on mahdotonta, ainakin ennen kuin olemme siivonneet infrastruktuurimme perusteellisesti. Yhteiskuntamme perusinfrastruktuuri rakentuu liiaksi saastuttaville ja ympäristöä tuhoaville rakenteille, ja muutosnopeus kohti kestävämpää yhteiskuntaa on aivan liian hidasta.

Tässä kohdassa yksinkertaiseen talousteoriaan uskovat ryntäävät aina huutamaan, että olen ihan väärässä: tokihan talous voi kasvaa vaikka loputtomiin!

Valitettavasti tämä on mahdollista vain teoriassa. Vaikka valtavirtainen talousteoria ei hyväksykään luonnonlakeja kuten termodynamiikkaa osaksi teorioitaan, ne rajoittavat silti tosiolevaisen talousjärjestelmän toimintaa. Tämän voi osoittaa sangen yksinkertaisella matematiikalla, ja koska suurin osa lukijoistani taitanee englannin, en aio keksiä pyörää uudelleen vaan yksinkertaisesti suosittelen lukemaan tämän prof. Tom Murphyn kirjoituksen, jossa hän selittää kattavasti, miksi talouskasvulle on pakko olla jonkinlaiset rajat.

Erittäin lyhyesti tiivistäen (suosittelen lukemaan koko jutun, ja linkatun aikaisemman jutun energiankulutuksesta), talouskasvua ei voi repiä loputtomiin tehokkuusparannuksista, koska tehokkuudelle on selvät, termodynaamiset rajat; eikä sitä voi repiä loputtomiin “aineettomasta” kulutuksesta, koska

  1. todella aineetonta kulutusta ei ole olemassakaan,
  2. pelkästään energiaakin käyttävän kulutuksen jatkuva kasvu johtaisi siihen, että Maapallolla olisi viimeistän parin tuhannen vuoden päästä tuotettava yhtä paljon energiaa kuin mitä Aurinko tuottaa (jätän lukijan arvioitavaksi, mitä tämä tekisi Maapallon keskilämpötilalle) ja
  3. vaikka aineeton kasvu olisikin mahdollista, kasvun jatkuminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että ennen pitkää tämä teoreettinen aineeton talous kasvaisi niin suureksi, että kaikkien aineellisten asioiden suhteellinen hinta laskisi olemattoman pieneksi.

Toisin sanoen, loputon aineeton talouskasvu tarkoittaa sitä, että ennen pitkää yksittäinen ihminen voisi teoriassa ostaa kaikki maailman aineelliset resurssit – siis aivan kaikki rakennukset, pellot, kaivokset ja tuotantolaitokset – viikkorahoillaan. Tässä kohtaa on täysin sallittua käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että teoria on absurdi, aivan riippumatta siitä, kuinka monta taloustieteen nobelistia väittää loputtoman kasvun olevan yksinkertainen juttu.

Mikään ylläolevista ei ole millään tavalla ideologinen väite, vaan yksinkertaista matematiikkaa. Jos höllennämme täysin tieteenvastaista ajatusta täydellisen aineettomasta kasvusta hivenen ja myönnämme, että kaikki taloudellinen toimeliaisuus vaatii vähintään energiaa, törmäämme kasvun konkreettisiin rajoihin yllättävän nopeasti. Jos maailman energiankulutuksen kasvu jatkuu maltillista kahden prosentin vuositahtia (ts. nykyistä hitaammin), joudumme päällystämään koko planeetan (meret mukaanlukien) aurinkopaneeleilla noin 300 vuoden kuluessa. Noin 1500 vuoden kuluttua meidän täytyisi tuottaa yhtä paljon energiaa kuin Auringon, noin 3000 vuoden päästä tarvitsisimme koko galaksimme energiantuotannon, ja ehkäpä 6000-9000 vuoden kuluttua käyttäisimme koko maailmankaikkeuden arvioidun energiantuotannon – jolloin kasvu viimeistään loppuisi. Nämä ovat yksinkertaisesti aritmeettisia tosiasioita.

Kuva 1: tasaisen kasvun vaikutukset. Kuvasta voi itse kukin arvioida, miten nopeasti esimerkiksi kolmen prosentin vuosikasvu nollaisi hyödyt, jos teknologialla voidaan puolittaa päästöt (tässä tapauksessa n. 23 vuotta). Laskentaan on olemassa myös nyrkkisääntö: jos jokin asia kasvaa x prosenttia aikayksikössä, sen kaksinkertaistumiseen kuluva aika on noin 70 / x aikayksikköä.

Talouskasvulle tulee siis olemaan jonkinlaiset rajat, ja toisin väittävät ovat yksinkertaisesti väärässä. Edes avaruuteen laajentuminen ei poista talouskasvun rajoja, vaan enintään siirtää niitä vähän kauemmaksi. Nykyisten akuuttien ympäristökriisien kannalta relevantissa aikataulussa, eli tämän vuosisadan aikana, avaruudesta kannattaa odotella enintään joitain platinaryhmän metalleja jos niitäkään. Avaruudesta ei ole saatavilla lisää ekosysteemejä nyt tuhoutuvien tilalle eikä lisää ilmakehää nyt saastuvan korvaamiseksi, eikä avaruudesta mahdollisesti saatavilla olevilla resursseilla ole käytännössä mitään mainittavaa vaikutusta tällä hetkellä akuutteihin ympäristöongelmiimme. Eikä mikään teknologia pysty ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan helpottamaan sitä: vaikka teknologiakeiju laskeutuisi tänään taivaasta ja taikasauvaa heilauttamalla puolittaisi aiheuttamamme ympäristövahingot, tasainen kahden prosentin vuosikasvu tarkoittaisi sitä, että olisimme jo 35 vuoden kuluttua takaisin lähtöpisteessä. Teknologia voi siis ainoastaan ostaa meille vähän lisäaikaa sopeutua elämään ilman kasvua. Tämäkin on vain aritmeettinen tosiasia, ei mielipide.

Kuva 2: ”Kestävä” talouskasvu vaatisi materiaalitehokkuuden eksponentiaalista kasvua; vuoden 2050 jälkeen tehokkuuden kasvun tulisi olla liki pystysuoraa. Mitään tällaista ei todellisuudessa ole tapahtumassa. Lähde: Vadén ym. 2019, Onko irtikytkentä realistinen tavoite Suomelle? Alue ja Ympäristö 48(1), 3-13.

Voimme siis pitää aukottomana tosiasiana, että yhteiskunnat joutuvat joskus keksimään, miten elää ilman talouskasvua. Maapallolla eläville ihmisyhteiskunnille tämä totuuden hetki tulee vain hieman aiemmin, mutta vaikka ympäristöongelmia ei edes huomioitaisi, väestön ikääntyminen ja se tosiasia, että suuret kasvua kiihdyttävät muutokset (kuten koulutuksen lisääminen) on jo tehty, tarkoittavat vähintäänkin talouskasvun hidastumista. Ja ympäristöongelmat tulisi todellakin huomioida, sillä tällä hetkellä akuutit kriisit, ilmastonmuutos ja biodiversiteettikato, ovat kumpikin yksinään sivilisaatiomme tulevaisuuden vaarantavia uhkia. Näiden uhkien huomioiminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että talouskasvu vaikeutuu. Ja vaikka näitä uhkia ei huomioitaisi, ne vaikeuttaisivat silti talouskasvua: todennäköisesti jo vuoden 2050 tienoilla ympäristövahinkojen korjaamiseen menee niin suuri osuus yhteiskunnan tuotoksesta, että esimerkiksi yksityinen kulutus kääntyy laskuun.

Kuva: arvio talouden ja yksityisen kulutuksen kehityksestä USA:n ulkopuolisissa OECD-maissa, kun ympäristövahingot huomioidaan. Talouskasvu loppuu ja ympäristövahingot johtavat yksityisen kulutuksen laskuun viimeistään 2040-luvulla; arvio on “varovaisen optimistinen.” Lähde: Randers, J. 2052: The Next 40 Years (2012).

Talouskasvu ei myöskään juurikaan helpota ympäristökriisin ratkaisemista. Vaikka monille onkin uskonkappale, että talouskasvu ja vaurastuminen ovat ympäristön kannalta hyvä asia, koska rikkaat maat pystyvät puuttumaan paremmin ympäristövahinkoihin, todellisuudessa näyttö ei tue tätä teoriaa eli niinsanottua ympäristö-Kutznetsin käyrää. Kokonaisuutena katsoen empiirinen näyttö osoittaa, että vaikka vaurauden ja ympäristöhuolten välillä saattaakin olla jonkinlainen yhteys, vaurauden mukanaan tuoma lisäkulutus vähentää tämän efektin vaikutusta, ja useissa tapauksissa ylittää efektin vaikutukset (kts. esim. tuoreehko open access-tutkimus Destek, Ulucak & Dogan 2018).

Kuva 3: uhanalaisten lajien määrän ja BKTn kehitys yhdessä maailman vauraimmista maista, Yhdysvalloissa. Korrelaatio on erittäin vahva (R^2 = 0.99). Lähde: Czech ym., Science 5723 (2005), s. 791.

Loputon kasvu ei siis ole mahdollista, ja kasvun jatkaminen todennäköisemmin pahentaa ongelmiamme enemmän kuin se auttaa meitä niitä ratkaisemaan. Miksi emme siis ryhtyisi pohtimaan kasvunjälkeistä yhteiskuntaa vakavasti jo nyt? Suuret muutokset vievät aina aikaa, ja nykyiset yhteiskuntamme ovat erittäin huonosti varautuneita kasvun loppumiseen. Talouskasvua on käytetty laastarina, jolla yhteiskuntiemme murtumalinjat on peitetty: tarjoamalla kaikille ihmisille lupausta enemmästä, perusongelmiin kuten vaurauden hyvin epätasaiseen jakautumiseen ei ole tarvinnut puuttua. Siksi talouskasvun hyytyminen onkin aikaisemmin johtanut hyvin ikäviin kehityskulkuihin: kuten esimerkiksi Benjamin Friedman esittää kirjassaan The Moral Consequences of Economic Growth (2005), talouskasvun aikoina yhteiskunnat ovat olleet suvaitsevaisempia ja moniarvoisempia, ja asenteet kovenevat kun ajat kovenevat. Näistä syistä en haluaisi todeta, että meidän on pakko varautua elämään ilman talouskasvua: olisi edelleen paljon helpompaa, jos kaikille ihmisille voisi luvata kaikkea lisää. Tämä ei kuitenkaan ole loputtomiin mahdollista, eikä se mitenkään välttämättä ole mahdollista enää edes koko omaa elinaikaani – vaikka hyväksyisimmekin tuntemamme maailman lopun hintana, joka kasvun hetkellisestä jatkamisesta pitää maksaa.

Toivoisinkin, että ryhtyisimme miettimään mahdollisimman pian ja mahdollisimman laajasti, miten säilytämme vakaan, moniarvoisen ja demokraattisen yhteiskuntamuotomme, kun kasvu ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta loppuu. Onneksi yhä useampi ihminen miettii jo näitä asioita, ja esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitaloustiede (2017) on jo hyvä yhteenveto siitä, millainen tulevaisuuden talousjärjestelmän pitäisi olla.

Yksi vastaus artikkeliiin “Meidän on opeteltava elämään ilman talouskasvua

  1. PS. Yksi asia jäi kirjoituksesta pois: teoriassa tietenkin on mahdollista kasvattaa taloutta loputtomasti esim. niin, että pörssihait myyvät ringissä toisilleen arvopapereita koko ajan kasvavin hinnoin. Reaalimaailmassa ja ihmisten valtaosan kannalta tällainen kasvu vastaa kuitenkin sitä, että taloutta kasvatettaisiin määräämällä aika ajoin seteleihin yksi nolla lisää.

    Reaalinen talouskasvu, eli ihmisten elämässä oikeasti näkyvien asioiden määrän tai laadun parantaminen, vaatii aina energiaa, ja laadun parantaminen vaatii lähes aina suurempaa energiankäyttöä. Asiaa voi hahmottaa esimerkiksi miettimällä, miten samasta määrästä puuta voi tehdä erilaisia istuimia:

    1. puupölkky – kuluttaa vähän energiaa
    2. vähän fiinimpi jakkara – sahaamiseen kuluu vähän enemmän energiaa
    3. designtuoli – tähän kelpaa vain paras materiaali (hukkaa tulee siis enemmän); eri työvaiheet kuluttavat paljon enemmän energiaa

    Tykkää

Mitäpä mietit?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.