Kirjoituksia

Akateemisista huijauksista

Miksi sukupuolentutkimusta, rodullistettujen tutkimusta ja muita konservatiivien kritisoimia ihmistieteiden aloja on niin helppo huijata?

Tämä kysymys lienee herännyt monella viimeisimmästä akateemisesta huijauksesta kuulleella. Kolmen australialaisen ryhmä onnistui ujuttamaan ”vääryystutkimuksiksi” (grievance studies) kutsumiensa alojen kuten feministisen, lihavuustutkimuksen, ja seksuaalisuuden tutkimuksen tieteellisiin julkaisuihin yhteensä seitsemän sepittämäänsä, tarkoituksellista parodiaa kyseisten julkaisujen tavallisesti julkaisemasta tutkimuksesta. Jos huijaus ei olisi paljastunut, kolmikon tarkoitus olisi ollut julkaista yhteensä 20 tekaistua julkaisua.

Tempun onnistuminen kertoo jotain kyseisistä tutkimusaloista, postmodernista filosofiasta ja ylipäätään akateemisista julkaisukäytännöistä, mutta ei mitenkään välttämättä sitä, mitä tempun tekijät ja sillä nyt mässäilevät luulevat. En ole nähnyt asiaa käsiteltävän suomeksi, joten tässä lyhyesti muutamia huomioita yhden yhteiskunnallisia aiheita tutkivan ja tutkimusmenetelmiä opettavan näkökulmasta.

Tieteellinen julkaisutoiminta on tähän saakka perustunut luottamukseen siitä, että julkaisuja kirjoittavat tutkijat ovat mielipiteissään vilpittömiä. Vilpittömyyden oletus on erityisen tärkeää niissä tutkimusaiheissa, joissa tutkimusten ”oikeellisuuden” tarkastaminen jollain helposti mitattavilla objektiivisilla kriteereillä on vaikeaa tai mahdotonta. Suurin osa ihmistieteistä käsittelee tällaisia aiheita. Ei ole aivan triviaalia todeta, että julkaistavaksi tarjottu tutkimus on ”väärä” tai puutteellinen: etenkin jos kirjoittaja pyrkii tarkoituksella huijaamaan arvioijia, on aivan täysin mahdollista kirjoittaa nyt nähdyn kaltaisia parodioita ja saada ne julkaistua. Ongelma ei myöskään koske yksin ihmistieteitä tai laadullista (kvalitatiivista) tutkimusta: viimeaikojen akateemiset skandaalit ovat itse asiassa keskittyneet määrällisiä (kvantitatiivisia) menetelmiä – tilastoja – käyttäneiden tutkijoiden tekemiin huijauksiin ja vääristelyihin.

Asiaan ei myöskään voi olla vaikuttamatta viimeisen 15 vuoden aikana jatkuvasti kiristynyt paine julkaista, taikka se, että akateemisten julkaisujen toimittaminen tehdään täysin vapaaehtoisvoimin. Akateeminen julkaiseminen ylipäänsä onkin myrskyn silmässä, kun alati kiristyvät vaatimukset täyttää kirjanpitomielessä helppoja mutta tutkimuksen laatua erittäin puutteellisesti mittaavia mittareita kasvattavat jatkuvasti julkaisujen määrää, mutta niiden arviointi pitäisi edelleen tehdä ilmaiseksi. Useimmissa yliopistoissa vertaisarviointien tekemisestä ei saa mitään tai käytännössä mitään palkkiota tai omaa uraa edistävää hyötyä, ja vertaisarviointiin käytetty aika ja vaiva on poissa esimerkiksi oman tutkimuksen tekemisestä.

Koska tutkijat ovat yleisesti ottaen älykkäitä, ja koska vähintään 95 prosenttia tutkijoista pitää julkaisuilla kilpailua täysin älyttömänä järjestelynä, kilpailupaine on vaikuttanut myös toisella tavalla: tutkijoiden keskuudessa on havaintojeni mukaan jatkuvasti nousussa hiljainen sopimus, jossa julkaisut päästetään vertaisarvioinnista läpi vähän heikommillakin meriiteillä. Kaikki tietävät, että jonkun ura saattaa olla kiinni kyseisestä julkaisusta – ja että itse saattaa olla joskus samassa tilanteessa. Kaikki myös tietävät, ja ovat vuosikausia varoitelleet, että vallitseva paine julkaista ennen kaikkea johtaa tieteentekemisen laadun rapistumiseen. (Esimerkiksi Higgsin bosonista Nobelin saanut fyysikko Peter Higgs on todennut suoraan, ettei hän olisi voinut tehdä vuonna 1964 tekemäänsä läpimurtoaan nykyisissä, jatkuvasti tuloksia vaativissa yliopistoissa.)

Vertaisarviointi on siis hataraa ja nykymenolla todennäköisesti muuttuu entistä hatarammaksi. Tietty hataruus ei kuitenkaan ole välttämättä valtava ongelma. Toisin kuin esimerkiksi huijauksen toteuttaneet antavat aiheesta kirjoittamassaan artikkelissa ymmärtää, vertaisarviointi ei ole mikään ylimmäinen kultainen leimaisin joka takaa tutkimuksen olevan vakavasti otettavaa tiedettä. Vertaisarviointi on aina ollut vasta ensimmäinen seula, jonka tarkoitus on suorittaa jonkinlainen etukäteiskarsinta. Etenkin jos kirjoittajien tarkoitus on huijata, pelkkä vertaisarviointi, etenkään nykyoloissa, ei takaa tutkimuksen laatua merkittävän paljon sen enempää kuin teksti VAKUUTAN, ETTÄ ANTAMANI TIEDOT OVAT OIKEIN lomakkeen lopussa takaa, ettei lomaketta voisi täyttää väärillä mutta pintapuolisesti uskottavan kuuloisilla tiedoilla.

Tieteellisten tutkimusten merkittävyys paljastuu vasta ajan myötä, kun tiedeyhteisöllä on ollut tilaisuus tutustua tutkimukseen, harkita sen implikaatioita ja koestaa sen ajatuksia. Nyrkkisääntönä kaikki alle viisi vuotta vanha tutkimus on lähtökohtaisesti epäluotettavaa, ja vasta kun aiheesta on useampia samansuuntaisia tuloksia, voidaan ilmiötä pitää ylipäätään olemassaolevana. Yksi tärkeimmistä asioista joita pyrin oppilailleni opettamaan on se, että yksittäisistä tutkimuksista, olivat ne sitten miten hienosti vertaisarvioituja tai miten hienoissa lehdissä julkaistuja, ei yleensä voi päätellä juuri mitään varmaa – täysin riippumatta siitä, mistä tieteenalasta tai tutkimusmenetelmästä puhutaan. On myös olemassa oikea tapa kritisoida huonoa tutkimusta: se on vastineiden ja paremman tutkimuksen kirjoittaminen.

Nykyisten huijareiden kritisoimilla tieteenaloilla julkaistaan aivan varmasti myös paljon laadultaan heikkoa ja ideologisesti värittynyttä tutkimusta. Tämä ei kuitenkaan eroa mitenkään muista tutkimusaloista, varsinkaan ihmistieteiden aloihin kuuluvista. Esimerkiksi taloustieteen saralla kaksi tunnettua Harvardin yliopiston professoria julkaisi vuonna 2010 tutkimuksen, jonka eräs jatko-opiskelija havaitsi myöhemmin perustuneen Excel-taulukon käytössä tehtyyn virheeseen ja sisältäneen muitakin vakavia virheitä, joiden korjaaminen käänsi tutkimuksen tulokset liki päälaelleen. Kyseinen tutkimus, Growth in a Time of Debt, sattui vain puolustamaan budjettileikkauksia keinona selvitä tuolloin raivonneesta talouskriisistä, ja varoitti valtioiden velkaantumisen vaaroista. Oikeistopoliitikkojen Olli Rehniä myöten hehkuttama tutkimus oli merkittävänä perusteluna vyönkiristyksille, jotka vaikuttivat miljoonien ihmisten elämään negatiivisesti ja todennäköisesti pahensivat talouskriisiä. Joku saattaisi sanoa, että muutaman parodia-artikkelin julkaiseminen harvojen tutkijoiden lukemassa lehdessä ei ole aivan vastaavan mittaluokan ongelma, mutta mielipiteitä on toki monia.

Nykyisessä ja kolmikon aikaisemmissa huijauksissa onkin merkillepantavaa nimenomaan kohteen valinta. Taloustiedettä lukuunottamatta muissa ihmistieteissä on hyväksytty jo 1970-luvulla, että tutkijoiden oma arvomaailma ja näkökulma vaikuttavat tutkimuksen tekemiseen. Arvot vaikuttavat esimerkiksi siihen, mitä ylipäätään tutkitaan ja jätetään tutkimatta, sekä siihen, miten erilaisia asioita painotetaan niin tutkimuksessa kuin tulosten kirjoittamisessakin. Arvovapaata tutkimusta ei ole, vaikka kohtuullisen lähelle sitä voidaan joissain luonnontieteissä päästäkin. Ihmisten käyttäytymistä ja ihmisyhteisöjä koskevissa tutkimuksissa vastaavia objektiivisia totuuksia on paljon vähemmän, jos lainkaan. Tieteen tavoitteena tulee olla aina objektiivisuus, mutta on vain objektiivisesti realistista todeta, että täyteen objektiivisuuteen ei ole mahdollista päästä niin kauan kun tutkijat ja tutkimuksia lukevat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja.

Neutraalin tarkkailijan näkökulmasta olisikin merkillistä, miksi tämänkaltaisia huijauksia tehdään lähinnä aloilla, jotka ovat jo tunnustaneet taustalla olevan perusongelman: totuuksia voi olla useampi kuin yksi, vaikka ei välttämättä ääretöntä määrää. Epäilen, että ennemmin tai myöhemmin näemme vastaavia huijauksia myös esimerkiksi arvoneutraaliutta ja objektiivisia totuuksia edelleen teeskentelevässä taloustieteessä (jota käyttäen voitaisiin todistaa, esimerkiksi, että köyhät vain haluavat juoda lyijyllä saastunutta vettä), mutta epäilen myös, että nyt ihmistieteille riekkuvat ovat silloin hyvin hiljaa. Kyseessä kun ei ole niinkään neutraali tieteellinen kysymys tutkimuksen laadusta, vaan ennen kaikkea identiteettikysymys: perinteisesti alistetussa asemassa olevien ryhmien tutkiminen, ja näiden ryhmien näkökulmasta tehty tutkimus, uhkaavat sekä tuloksillaan että yksin olemassaolollaan etenkin konservatiivien mutta myös monien itseään liberaaleina pitävien maailmankuvaa, ja siksi näiden alojen on heidän mielestään oltava laadutonta epätiedettä. Poliittisen kentän vasemmalta laidalta esitetään vastaavia syytöksiä valtavirtaista taloustiedettä kohtaan, eikä täysin perättömästi. Kuten todettua, vailla perää eivät ole myöskään syytteet siitä, että julkaisukäytännöt eivät oikein enää toimi; mutta väitteet siitä, että ongelmat rajoittuisivat juuri niihin tutkimusaloihin, joita konservatiivit vihaavat, ovat puhtaasti tarkoitushakuisia.

PS. Huijauksen tekijöistä kertoo jotain se, että he hehkuttavat seitsemän julkaisunsa ansiosta saamaansa neljää pyyntöä arvioida muiden julkaisuja jotenkin esimerkkinä siitä, että tutkimusyhteisö pitäisi heidän julkaisujaan esimerkillisinä. Kuka tahansa aidosti tutkimusta tehnyt voi kertoa, että vapaaehtoisten arvioijien löytäminen on valtava päänsärky – esimerkiksi itse ajauduin suurelta osin tästä syystä työuupumukseen ja jouduin lopettamaan tehtäväni erään julkaisun apulaistoimittajana, kun en vain saanut kaikkien muiden kiireiden seassa hankittua arvioijia. Itse olen julkaissut neljä vertaisarvioitua tutkimusta, joiden laatu on kohtuullinen mutta ei mikään esimerkillinen, ja olen saanut paljon enemmän kuin neljä pyyntöä arvioida artikkeleita.

PPS. Huijauksen tekijöiden artikkelissaan esittelemät esimerkit vertaisarvioijien ”kritiikittömästä vastaanotosta” ovat muutamaa mahdollisesti erikoista mutta myös mahdollisesti kontekstista irroitettua poikkeusta lukuunottamatta erittäin normaaleja akateemisia kohteliaisuuksia, joita arvioijia suorastaan kehotetaan käyttämään jopa murska-arvioissa. Tästä ei kannata päätellä paljon sen enempää kuin kohteliaisuuksista ylipäänsä.