Satuin eilen tiistaina 3.7.18 kommentoimaan Finnairin Twitterissä antamaa vastausta Niko Ravattisen kysymykseen, miten Finnair kommentoi Virgin Airlinesin päätöstä lopettaa yhteistyö viranomaisten kanssa pakolaisten palauttamiseksi palautuksissa esiintyneiden väärinkäytösten vuoksi. Finnairin asiakaspalvelutililtä vastasi “Mari”, jonka mukaan palautuksissa “Finnair tekee viranomaisyhteistyötä.”
Kommentoin historiaa jonkin verran lukeneena ja yhteiskunnallisia aiheita tutkivana, että historian valossa on todennäköistä, että pakkopalautuksiin osalliset, kuten Finnairin työntekijät, tullaan muistamaan samalla tavalla kuin nykyisin muistamme niitä, jotka 1930- ja 40-luvuilla vain noudattivat lakia, tekivät viranomaisyhteistyötä ja palauttivat juutalaisia Saksaan. Kehotin myös häntä pohtimaan itse, voiko hän jatkaa työskentelyä työpaikassa, joka osallistuu oikeudenloukkausten toteuttamiseen. Tarkoitukseni oli nimenomaan tämä: muistuttaa ensinnäkin siitä, miten aikaisemmin vastaavassa asemassa olleita muistetaan nykyisin, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen voi vaikuttaa juuri siihen, ettei ole henkilökohtaisesti osa oikeudenloukkauksia.
Kommenttini kirvoitti yllättävänkin paljon pulinaa, etenkin huomioiden se, että yksikään ennustettani ”kauheana kiusaamisena” pitänyt ei edes kiistänyt Finnairin todella palauttavan ihmisiä hengenvaaraan. Ihmisten hengenvaara ei siis ollut ongelma, ongelma oli se, että ihmisiä hengenvaaraan toimittavan organisaation vain etunimellään esiintyvälle työntekijälle oli sanottu ääneen, miltä hänen työpaikkansa toiminta näyttää.
Yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että olen edelleen samaa mieltä kuin eilen: niillä ihmisillä, jotka osallistuvat työnsä puolesta oikeudenloukkausten toteuttamiseen senkin jälkeen kun heidän olisi kohtuudella katsoen pitänyt tietää toimintansa edesauttavan oikeudenloukkauksien toteutumista, on asiassa vähintään jonkinlainen peiliin katsomisen paikka.
Juhlapuheissa sanomme usein, että olemme oppineet toisen maailmansodan tapahtumista, emmekä anna historian toistua. Todellisuudessa vaikuttaa vahvasti siltä, että mitä olemmekaan menneistä hirmuteoista oppineet, sen olemme unohtaneet, kenties kun sodan aikuisina kokeneet sukupolvet alkavat nyt olla jo haudassa. Yksi keskeisiä keskitysleirien ajan opetuksia kun oli se, että aivan tavalliset ihmiset voivat tehdä käsittämättömän paljon pahaa olematta silti erityisen pahoja ihmisiä. Tarvitaan vain ympäristö, jossa vääryys arkipäiväistyy eikä kukaan ole riittävän epäkohtelias sanoakseen “nyt riittää.”
Suunnaton määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on yrittänyt selvittää, mikä tarkalleen ottaen teki mahdolliseksi ihmiskunnan historian kenties synkeimmän luvun, miljoonien juutalaisten ja muiden “epätoivottujen ainesten” systemaattisen, teollisen joukkomurhan. Näin laajamittainen vääryys vaati valtavia organisaatioita pelkästään tapettavien keräämiseksi ja lähettämiseksi kuolemaan. Tappotyöhön osallisten organisaatioiden palveluksessa täytyi olla vähintään tuhansia ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden täytyi tietää vähintään riittävän tarkasti, mitä oli tapahtumassa, ja kaikesta propagandasta huolimatta vähintään osan heistä oli pakko ainakin epäillä, että mitä he tekivät, oli väärin.
Silti he tekivät työtään.
Kenties tunnetuin kysymyksestä kirjoitettu kirja, Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa (1963) yrittää vastata nimenomaan siihen, miksi näin pääsi käymään. Miksi ihmiset menivät päivä toisensa jälkeen virastoihin suunnittelemaan miljoonien kuljettamista tapettavaksi, mikä sai vartijat nousemaan joka aamu vartiotorneihinsa?
Adolf Eichmann oli vastuussa tuhoamisleirien kuljetusten organisoinnista, ja Israelin tiedustelupalvelun siepattua hänet pakopaikastaan Argentiinasta, hänet kuljetettiin Israeliin, jossa hänet paljon julkisuutta saaneen oikeudenkäynnin päätteeksi tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan ja hirtettiin. Kirjassaan Eichmannia tarkkaan seurannut Arendt joutuu toteamaan, että huolimatta miehen suorasta osallisuudesta miljoonien kuolemaan, hän ei ollut sairas sadisti, vaan suorastaan “pelottavan normaali”. Vaikka Eichmann oli niellyt kansallissosialistisen propagandan sellaisenaan, häntä motivoi pääasiallisesti henkilökohtainen eteneminen natsibyrokratiassa. Eichmann teki vain työtään, ja hän pyrki tekemään työnsä niin hyvin kuin osasi. Oikeudenkäynnissä tästä muodostui hänen pääasiallinen puolustuksensa: hän ei ollut vastuussa, vaan vastuullisia olivat ne, jotka antoivat laillisia määräyksiä, joita hän tunnollisena, lainkuuliaisena virkamiehenä vain noudatti.
Arendtin mukaan Eichmann kykeni ajattelemaan näin, koska hän ei ajatellut tarpeeksi. Arendt havaitsi Eichmannin olevan omassa ajattelussaan pinnallinen ja ennen kaikkea kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan. Tämä kyvyttömyys esti Eichmannia ajattelemasta tarkkaan, mitä hänen työnsä oikeastaan sai aikaan. Tuhottavat olivat hänelle numeroita rahtikirjoissa ja juna-aikataulujen haastavaa yhteensovittamista, sinänsä vaativaa ajatus- ja organisaatiotyötä, josta hän oli vielä oikeudenkäynnissäkin ylpeä – kykenemättä edes näkemään, että tuomarit eivät välttämättä näkisi juuri kyseisen työn suorittamisessa mitään ylpeilyn aihetta. Näistä havainnoistaan Arendt sai aiheen teoksensa tunnetulle alaotsikolle, “pahan banaalius”: sopivissa olosuhteissa varsin tavalliset ihmiset kykenevät enempiä ajattelematta tekemään kammottavia hirveyksiä – juuri siksi, etteivät he ajattele, mitä ovat tekemässä.
Arendtin teesiä on toki myöhemmin kritisoitu, ja vaikuttaa siltä, että listaan “sopivista olosuhteista” täytyy lisätä ainakin vahvasti toiseuttava propaganda, joka saa tappotyötä suorittavat ihmiset näkemään uhrinsa epäinhimillisinä vihollisina, joiden tuhoaminen (tai poistaminen) on suorastaan velvollisuus. Mutta pääasiasta aniharva asiaa tutkinut on eri mieltä: vaikka tuhoamisleirien kauhujen toistaminen kenties – toivottavasti – vaatiikin hyvin epätavallisia olosuhteita, aivan tavalliset, itseään kunnollisina, lainkuuliaisina kansalaisina pitävät ihmiset kykenevät tekemään pahoja asioita tekemällä vain työtään. Tämän ajatuksen todellisuus on sittemmin todistettu lukuisissa murhenäytelmissä ympäri maailman, ja pelkään pahoin, että täällä Suomessakin joudumme vielä asian kanssa kasvokkain.
Siksi pyrin nyt varoittamaan asiasta, kun “vasta” muutamia ihmisiä on kuollut.
On nimittäin kiistatonta, että Suomi on käännyttänyt turvaa hakeneita olosuhteisiin, joissa heidät on tapettu. Tunnetuin tapaus lienee irakilainen ex-poliisi Ali, joka ammuttiin 17.12.2017 vain muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli palannut Irakiin tultuaan käännytetyksi. Alin Suomessa käännytystä pienen lapsensa kanssa odottavan tyttären mukaan tappajat olivat samaa ryhmää, jota Ali lähti alunperin pakoon. On myös kiistatonta, että Suomen turvapaikkaprosessissa on vakavia puutteita, suoranaisia laiminlyöntejä ja ennen kaikkea erittäin perusteltu epäilys, että turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei todellisuudessa toteudu; lista ongelmista ja väärinkäytöksistä on niin pitkä, ettei sitä kannata liittää tähän, mutta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi MigriLeaks-sivuston keräämiä, hyvin huolestuttavia tietoja ihmisoikeuksien tilasta Suomessa.
Juuri siksi, kun emme oikeasti voi luottaa järjestelmämme antavan oikeudenmukaisia päätöksiä, pidän palautusten ja aivan erityisesti pakkopalautusten pysäyttämistä ainoana eettisesti kestävänä ratkaisuna kunnes turvapaikkaa hakevien oikeusturvaa parannetaan merkittävästi. Kun puhutaan ihmisten elämästä ja kuolemasta, hätäilyyn ei ole mitään aihetta; ja vanhan oikeusperiaatteen mukaisesti on parempi olla liian helläkätinen kuin aikaansaada yhdenkään syyttömän kuolema.
Sadat aktivistit ovatkin viime vuosien aikana yrittäneet vedota päätöksentekijöihin, poliitikkoihin, poliiseihin, ja tuomareihin, tehneet kymmeniä kanteluita ja sekä osoittaneet mieltään että pyrkineet estämään palautusten toteuttamisen. Tämä aktivismi onkin mitä kannatettavinta ja sitä tulee jatkaa. Mutta tosiasia on, että Suomen linjaukset eivät ole vielä muuttuneet, eivät edes vaikka jopa Ranskan tuomioistuimet eivät enää palauta ihmisiä Suomeen, koska heidän mukaansa pakolaisten oikeusturvaa ei voi Suomessa taata, ja nytkin kymmenet ihmiset elävät kotimaamme kamaralla pelossa, että poliisit tunkeutuvat heidän asuntoonsa ja toimittavat heidät vasten tahtoaan takaisin sinne, mistä he ovat paenneet.
Näissä olosuhteissa aivan vähintä mitä voimme tehdä on myös kysyä, onko palautuksia konkreettisesti toteuttavilla ihmisillä edes moraalista vastuuta toiminnastaan. Historian ja kansainvälisen oikeuskäytännön antama vastaus on selvä: kyllä on. Organisaation hierarkian alemmilla portailla vastuu on tietenkin alhaisempi ja juridiseen vastuuseen he tuskin koskaan joutuvat, mutta esimerkiksi niin kauan, kun vaikkapa Finnair toteuttaa pakkopalautuksia ja saa siitä korvauksen, jokainen Finnairin työntekijä voi nähdä palkkanauhassaan pienen verijäljen.
Mikään laki ei nimittäin pakota Finnairia tai mitään muutakaan lentoyhtiötä suorittamaan pakkopalautuksia. Keskustelun aloittanut Virgin Airlines lopetti yhteistyön viranomaisten kanssa merkittävästi vähäisemmästä oikeudenloukkauksesta: sen sijaan, että se olisi osallistunut ihmisten palauttamiseen konfliktialueille, Virgin oli “vain” kuljettanut Iso-Britanniassa pitkään asuneita Jamaikan kansalaisia takaisin Jamaikalle.
Me ihmiset olemme tietenkin äärettömän kekseliäitä rationalisoimaan oman toimintamme ja ennen kaikkea löytämään syitä, miksi juuri me emme ole vastuussa mistään. Luulen, että juuri tästä syystä nimellään esiintyneelle asiakaspalvelijalle nimellä osoittamani vastaus herätti niin paljon närää: se toi asian aivan liian lähelle. Ensiapukursseilla opetetaan, että hätätilanteessa ei pidä huutaa yleisesti “soittakaa ambulanssi”, vaan yksilöidä joku tietty henkilö ja vastuuttaa juuri hänet soittamaan apua: “sinä punapaitainen mies, soita ambulanssi.” Tätä opetetaan siksi, koska yleinen hätähuuto jää niin helposti huomioimatta – kun kaikki ajattelevat, että joku toinen hoitakoon ikävän asian.
Suomi valtiona noudattaa nyt politiikkaa, joka jättää hädänalaiset heitteille ja jota suurella todennäköisyydellä joudumme vielä tulevaisuudessa katumaan. Monien mielestä tätä politiikkaa vastaan on nähtävästi hyväksyttyä protestoida, kunhan sen tekee tavalla, joka ei vihjaa, että kukaan yksittäinen ihminen olisi mitenkään vastuussa yhtään mistään: kun olen aikaisemmin kirjoittanut, että “palautamme” tai “Finnair palauttaa” ihmisiä vaaraan, minkäänlaista hälyä ei ole syntynyt. Niin kauan, kun vastuussa on epämääräinen “hallinto” tai “poliitikka,” kukaan ei ole oikeastaan vastuussa mistään, eikä kenenkään ainakaan tarvitse miettiä ikäviä asioita: olenko juuri minä edesauttanut viattomien kuolemaa?
Kuitenkin ihmisyksilöt ovat niitä, jotka konkreettisesti toteuttavat epäinhimillisenkin politiikan. Siksi ihmisyksilön vastuuta ei voi loputtomiin väistää. Vaikka yksilöllä ei olisi suurta vaikutusta työnantajansa politiikkaan, yksilöllä on edelleen valta päättää, haluaako hän olla edes pieni ratas juuri kyseisessä koneistossa. Varsinkin kun muut keinot eivät ole muutosta tuoneet ja on vahvoja syitä epäillä, että ihmishenkiä on edelleen vaarassa, oikeudenloukkauksia toteuttavien ja niistä rahallisesti hyötyvien organisaatioiden palveluksessa olevilta on aivan asiallista kysyä kohteliaasti: “moi, oletko ikinä miettinyt, miltä työpaikkasi touhu saattaa tulevaisuudessa näyttää?”
Pidän nimittäin selvänä, että tulevat polvet tulevat ihmettelemään, mitä maailmassa pääsi 2000-luvun alkupuolella tapahtumaan. Nykyisiä kehityskulkuja ei ehkä toivottavasti jouduta suoraan rinnastamaan kaasukammioihin johtaneeseen kehityskulkuun, mutta olen täysin varma siitä, että historioitsijat tulevat näkemään yhtäläisyyksiä. On myös historiallinen – ja erittäin lohdullinen – tosiasia, että yhteiskuntamme ovat olleet koko ajan herkempiä tuomitsemaan ihmisoikeuksien loukkaukset. Tästä syystä kirjoitin, mitä kirjoitin: ei vaadita Einsteiniä päättelemään, että tulevaisuudessa tulemme todennäköisesti tuomitsemaan entistä vähäisemmät ihmisoikeuksien loukkaukset, ja siksi nyt “vain” muutamia tai kenties satoja ihmisiä vaaraan lähettäneisiin tullaan suurella todennäköisyydellä suhtautumaan jokseenkin samoin kuin nykyisin suhtaudumme vajaat kymmenen juutalaispakolaista silloista lakia noudattaneen päätöksen perusteella kuolemaan lähettäneisiin.
Vuonna 2000, 58 vuotta palautusten jälkeen, Suomen hallitus pyysi viimein virallisesti anteeksi juutalaispakolaisten palautuksia, ja tänä kesänä, 76 vuotta myöhemmin, Munkkiniemeen valettiin juutalaispakolaisten palautusten muistoksi “kompastuskiviä”. Nykymenoa katsellessa vaikuttaa vahvasti siltä, että kompastuskivien valajilla riittää töitä tulevaisuudessakin.
Kirjoituksia 
Jälkikirjoituksena vielä pieni vertailu, kun niin monet ovat sanoneet, ettei Suomen nykyistä pakolaispolitiikkaa voi verrata 1940-luvun tilanteeseen.
Olen samaa mieltä. Seuraavat tosiasiat ovat nähdäkseni riidattomia:
1. 1940-luvulla Suomi kävi totaalista sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Vuonna 2018 näin ei ole.
2. Vuonna 1942, jolloin juutalaispakolaiset palautettiin, Suomea konkreettisesti uhkasi nälänhätä, jos pakolaisten palauttamiseen painostanut Saksa ei olisi toimittanut viljaa. Vuonna 2018 näin ei ole.
3. Vuonna 1942 Suomen bruttokansantulo henkeä kohden oli ostovoimakorjatuissa dollareissa noin 3000 USD, kun nykyisin olemme ainakin kymmenen kertaa vauraampia.
4. 1940-luvulla ei vielä tiedetty, mitä kaikkia hirveyksiä pakolaiset saattavat joutua kohtaamaan, eikä ihmisoikeussopimuksia ollut vielä olemassa. Vuonna 2018 tiedämme, ja sopimukset ovat olemassa.
5. Vuonna 1942 palautuksia tehneet pystyivät puolustautumaan sillä, etteivät tienneet, mihin oloihin pakolaisia palautettiin. Vapaan tiedonvälityksen ja asiasta meteliä pitäneiden aktivistien ansiosta ainakaan vuonna 2018 tämä ei enää riitä puolustukseksi.
6. Vuonna 1942 kahdeksan pakolaisen palauttaminen aiheutti hallituskriisin, vaikka maa oli keskellä sotaa ja nälänhädän uhkaama. Vuonna 2018 hallitus ei lotkauta korvaansakaan, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan emmekä joudu sotimaan.
7. Näistä lieventävistä asianhaaroista huolimatta, olemme joutuneet toteamaan vanhempiemme toimineen väärin ja pyytäneet virallisesti toimintaamme anteeksi.
Näistä syistä totean, että nykyistä politiikkaa ei voi verrata 1940-luvun tilanteeseen, ja pidän erittäin todennäköisenä, että nykyistä politiikkaa käytännössä toteuttavat joutuvat vielä selittelemään jälkipolville, miksi eivät tehneet enemmän. Siitäkin huolimatta, että tällä kertaa pakolaisia ei odota ihan konkreettinen tuhoamisleiri.
TykkääTykkää
Hei Janne,
ihmettelen puutteellista logiikkaasi. Vaadit Finnairin työntekijöitä eroamaan, korostaen samalla moraalista maksettavaa hintaa eli siinä voi mennä duuni ja asuntolaina alta. Finnair on toimeenpanija, ja varsinaisen päätöksen on tehnyt kuitenkin valtion virkakoneisto, joten loogisempaa olisi, että vaatisit kaikkia valtion virkamiehiä eroamaan.
Syy, miksi et vaadi on se, että samalla joutuisit itse eroamaan, koska saat palkkasi julkisen sektorin tulonsiirtoina. Kuitenkin, jos joku on vastuussa pakolaisten palauttamisesta, niin virkakunta. Mielestäni voit osoittaa esimerkkiä ja kantaa vastuusi ja erota itse. Sen jälkeen, olen aivan varma, moni muu seuraa sinua ja turvapaikkapolitiikkaan tulee muutos.
Mikäli päätät osoittaa ”Marilta” vaatimaasi korkeaa moraalia ja irtisanoutua työstäsi, lupaan hankkia paikalle omia suhteitani käyttäen sekä Ylen että HS:n toimittajat tekemään sinusta uutisen.
TykkääTykkää
Pidän erittäin suotavana, että myös kaikki valtion virkamiehet protestoisivat epäinhimillistä toimintaa, tarpeen vaatiessa vaikka sitten eroamalla. Tässä keskustelussa ei kuitenkaan ollut puhe valtion virkamiehistä vaan Finnarista, ja yleensä on ollut tapana pysyä asiassa eikä lähteä niinsanoakseni tangentin suuntaan.
On ilman muuta tarpeen kysyä, mikä on vaikkapa minun vastuuni tai sinun vastuusi Suomen kansalaisena Suomen harjoittamasta politiikasta. (Toisin kuin luulet, palkkaani ei maksa valtio vaan yksityinen säätiö, mutta tämä on irrelevanttia.) Yritän itse toimia aktiivisesti sen puolesta, ettemme tekisi asioita, joita sitten 30-50 vuoden päästä taas joudumme pyytelemään anteeksi. Mitä sinä itse teet? Valitat siitä, että oikeudenloukkauksia vastaan protestoidaan.
Yksilöinä meillä on yleensä aika vähän valtaa esimerkiksi valtion harjoittamaan politiikkaan, mutta vapaassa maassa on vielä toistaiseksi mahdollista päättää, osallistuuko itse oikeudenloukkauksiin. En edes kehota ketään eroamaan, vaan vain miettimään itse, haluaako olla osa koneistoa, joka näitä loukkauksia ihan konkreettisesti eikä vain jonkin välikäden kautta teoriassa toteuttaa.
TykkääTykkää
Pysytään sitten Finnairissa ettei lähdetä tangentin suuntaan.
Aiotko käyttää Finnairin palveluita jatkossa? Aiotko ostaa Finnairin osakkeita ja vaikuttaa yhtiökokouksessa? Aiotko nostaa palkkaa säätiöltä, jos sen johto käyttää Finnairin palveluita? Oletko valmis käyttämään jotain muuta lentoyhtiötä varmistamatta palauttaako se ihmisiä lähtömaihinsa?
Aiotko käyttää jatkossa sellaisen pankin palveluita, joka rahoittaa Finnairin koneita tai välittää Finnairin maksuliikennettä? Koska poliisi on mukana kaikissa pakkopalautuksissa, aiotko jatkossa turvautua poliisin palveluihin joutuessasi esimerkiksi rikoksen uhriksi?
Kysyn näitä ihan vakavissaan, koska en ymmärrä mihin piirrät rajan ja miten sen perustelet. En omassa työssäni luonnontieteellisen korkeakoulutuksen saaneiden ihmisten kanssa ole oppinut ymmärtämään kaltaisesi idealistin ajattelutapaa. Tiedät varmasti käsitteen kalteva pinta, ja nyt roikut sen reunalla.
TykkääTykkää
Jokainen ihminen vetää tietysti rajat itse. Henkilökohtaisesti pyrin välttämään Finnairin käyttämistä, joskin yritän välttää lentämistä ilmastosyistä muutenkin. Organisaationi johtajat tekevät tietysti omat päätöksensä, mutta sikäli kun voin, yritän niihin vaikuttaa.
Kausaliteettiketju rahaliikenteestä ym. on jo niin ontuva ja nimenomaisesti kaltevan pinnan argumentti, etten lähde sitä sen kummemmin purkamaan. Näen itse selvän eron siinä, onko työssä organisaatiossa joka toteuttaa epäinhimillistä politiikkaa, ja siinä, sattuuko suunnilleen hengittämään samaa ilmaa kuin kyseisessä organisaatiossa työskentelevä. Tätä perustelen sillä, että
1) palauttamisia suorittavassa organisaatiossa työskentelevä saa ihan konkreettisesti osan palkastaan palauttamisesta maksettavista korvauksista
2) organisaatiossa työskentelevällä on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa organisaation toimintaan kuin sen ulkopuolisilla
3) organisaation toimintaan esim. julkisuuskuvan kiillottamisen nimissä osallistuvat voivat etabloituneen oikeuskäytännön valossa olla osavastuullisia organisaation toiminnasta, vaikka eivät konkreettisesti osallistuisikaan vääryyksien tekemiseen (tästä on oikeuskäytäntöä sekä toisen maailmansodan että mm. Ruandan jäljiltä). Sen sijaan organisaation ulkopuolisten vastuu on selkeästi rajoitetumpi.
Mitä tulee poliisiin, sillä on tässä maassa lainvalvonnan monopoli eikä siis poliisille ole juuri vaihtoehtoja. En kuitenkaan aio tehdä poliisin kanssa yhteistyötä turvapaikanhakijoita koskevissa asioissa ainakaan niin kauan kun turvapaikanhakijoiden oikeusturva on nykyisellä, erittäin huonolla tasolla.
Nämä periaatteet on melko helppo johtaa esimerkiksi ihmisoikeuksien julistuksista ja ihmisoikeusaktivismin käytännöistä. Voit toki itse vetää omat rajasi minne itse haluat, ja diplomi-insinöörinä valitettavasti tiedän, että etiikan ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä ei teknistieteellisessä koulutuksessa juuri käsitellä. Syytä ehkä olisi, olen joutunut oman viiteryhmäni vihjeettömyyttä ihan yksinkertaisimpienkin eettisten kysymysten äärellä viime vuosina muutamankin kerran ihmettelemään.
TykkääTykkää
Jos sitten ihan aidosti olet kiinnostunut oppimaan lisää siitä, miksi monet ihmiset tosiaan ovat esim. sitä mieltä, että ihmisoikeudet ovat aika tärkeitä asioita (eli ovat sanojesi ”idealisteja”), niin tähän en oikein mitään oikotietä valitettavasti osaa tarjota. Itsekin jouduin näitä asioita pohtimaan melko kauan ennen kuin ymmärsin, että kappas, ihan kaikki viisaus ei asukaan luonnontieteissä. Yleisesti kai ollaan sitä mieltä, että esimerkiksi filosofian lukeminen auttaa ymmärtämään paremmin erilaisia argumentteja (henkilökohtaisesti pidän kovasti John Rawlsin filosofiasta) ja mm. kirjallisuuden lukeminen auttaa kasvattamaan empatiaa, eli kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.
Jos kuitenkin olet sitä mieltä, että esimerkiksi kaikki ihmiset ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, niin se on jo hyvä alku. Ei tässä oikeastaan tarvitse muuta kuin seurata tästä premissistä aiheutuvia johtopäätöksiä loogiseen lopputulemaan saakka.
TykkääTykkää
Mitähän vattua tekniikan historian tutkijuutesi liittyy aiheeseen? Meinaatko että tutkijana olet kaikkien alojen kylänviisain?!
TykkääTykkää
Tämä saattaa tietysti tulla yllätyksenä, mutta kun on tutkinut tekniikan historiaa fokuksena noin vuodet 1890-1950, niin siinä sivussa on ollut vähän niinkuin pakkokin selvitellä myös sekä Suomen että Outokummun historiaan monella tavalla kytkeytyvän Saksan historiaa. Jutussa on linkattu todisteeksi yksi julkaisuni tuon ajan historiasta.
Ihmisoikeudet ovat eräänlainen harrastuksen kohde, joskin valmistelen ihmisoikeuksien toteutumista sivuavaa tutkimushanketta.
TykkääTykkää
Sadan vuoden päästä ihmiset tuomitsevat mun kolttosia kuitenkin. Käännytettyjen lennättäminen takaisin kotimaihinsa menee yhtenä lisäsyntinä piiitkään konnankoukkujen listaan: Grillasin lauantaina possua, ajan yksityisautolla töihin, ostin henkkamaukasta orjatyöpuseron ja muovikassin, kävelytin kehitysvammaiseksi jalostettua pomeranianilaistani puistossa, keräsin sen kakan biohajoamattomaan pussiin, ennakkotilasin uuden iphonen, nimettömässäni majailee veritimantti, tein liian paljon/liian vähän lapsia, käytän nahkakenkiä, vaihdan kenkäni uusiin hajotessaan, suosin kertakäyttövaippoja, lounastin ihmiskauppaa harrastavassa etnoravintolassa, muutin gentrifioidulle asuinalueelle, jäin kotiin pridestä, ajattelin jäädä kotiin myös kun Trump ja Putin käyvät meillä vieraissa, lennän syyslomalle etelään…
Huh, onneksi jumala on kuollut ja helvettiä ei ole enää olemassa tämän maailmankaaren ulkopuolella. Kuulin, että kohta käydään ilmastoharmageddonin lopullista selviytymistaistelua kumminkin upotellen miljardien ilmastopakolaisten laivoja välimerellä, joten ehkä tämä on ihan hyvää harjoitusta sitä odotellessa?
Se, että joku saattaa sadan vuoden päästä ajatella minusta rumasti on sanalla sanoen pienimpiä mun käsillä olevista pulmista, eikä se oikeastaan motivoi kauheasti mua toimimaan eri tavalla. Saatte keksiä parempia motivaattoreita.
Ois toki kiva jos maailma ois parempi, rauha maanpäällä ja semmoista. Mutta jos rehellisiä ollaan, prioriteettina mulla on silti oikeestaan ensiksi varmistaa jonkinlainen henkilökohtainen ja läheisteni hyvinvointi ja miellyttävä elämä ja vasta sitten funtsia miten hyvinvointia voisi monistaa mahdollisimman laajalle.
Olen tosin aika epäilevä myös sen suhteen, voidaanko aivan kaikkia auttaa parhaimmissakaan skenaarioissa. Aika moni on yrittänyt mitä vilpittömin mielin ja parhain aikein ja omasta mielestään fiksuilla ideoilla. Myös kaikkien tyrannien takana ovat olleet maailmaa omasta mielestään pelastaneet idealistit ja maailmanparantajat.
Toki myös voittojen ja hyvän edistyksenkin takana. Mutta itse en ainakaan osaa ennustaa, tuleeko sieltä ämpärin alta hyvä vaiko paha kakku.
TykkääTykkää
Terve, ja kiitos kommentista.
Sanot, että sinua ei kiinnosta mitä ihmiset sinusta sadan vuoden päästä ajattelevat. Ehkä näin, mutta oletettavasti kuitenkin välität siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta jo _nyt_. Se tosiasia, että kirjoitit pitkän viestin oman toimintasi perusteluksi kertoo minulle, ettet luultavasti ole toisten ihmisten mielipiteistä mitään välittämätön sosiopaatti.
En itsekään usko taivaaseen enkä helvettiin, mutta tiedän, että ihminen on joskus aamuyön pimeinä tunteina aika yksin tekemiensä päätösten kanssa. Ehkä juuri sinä vältyt joskus myöhemmin elämässä salaman lailla iskevältä katumukselta siitä, miksi et tehnyt jotain silloin, kun olisit voinut. Mutta kuten lukematon määrä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään vanhemmiten katuneiden ihmisten muisteluksia kertoo, kaikki eivät tältä välty. Siihen on syynsä, miksi välillisestikin vääryyksiin osallistuneista varsin moni päätyy ennen pitkää addiktioon tai itsemurhaan.
Ehkä olet jo addiktiovaiheessa, ja materiaalisen tavaran haaliminen on sinulle jotain, millä paikkaat tyhjyyttä sisälläsi. Tai ehkä olet niitä onnekkaita, jotka eivät koskaan joudu kohtaamaan omia demonejaan. En tiedä, etkä tiedä sinäkään. Itse tiedän vain sen, että ihan oman mielenrauhani vuoksi on helpompaa pyrkiä olemaan hyvä ihminen – vaikka harva meistä voikaan olla pyhimys.
Tulevaisuudesta ei tietenkään kukaan voi varmaksi tietää, mutta yhdestä asiasta olen aika varma: hirmuteot eivät olisi mahdollisia, jos ihmisoikeuksista pidettäisiin tiukasti kiinni. Ihmisoikeuksien nykyinen pohja ja periaatteet laskettiin aikana, jolloin niiden puuttumisen seuraukset saattoi vielä haistaa. Ne eivät ole mitään ylimääräistä ituhippien luksusta, vaan historian hirveimmän sodan kovettaman sukupolven yritys varmistaa, etteivät 1930-luvun tapahtumat enää toistuisi. Siksi ihmisoikeuksien puolustaminen on pitkässä juoksussa ihan meidän kaikkien etu.
TykkääTykkää