Kuinka selvitä Suomessa ilman keinokuituja (ja parantaa elämänlaatuaan!)

Luonto-liitto on nimennyt nyt vuoden 2017 turhakkeeksi fleecekankaan. Valinta on osunut mielestäni täysin oikeaan, ja antaa minulle mainion tilaisuuden kertoa harrastuksestani – Suomen luonnossa liikkumisesta perinnevarustein. Tätä kirjoitettaessa olen pärjännyt liki täysin ilman keinokuituvaatteita (jos sellaiseksi ei lasketa makuupussia) noin seitsemän vuoden ajan, kesällä ja talvella, normaalista päivittäisestä käytöstä aina parin yön patikkaretkiin saakka. Olen selvinnyt pääasiassa villaa ja sarkaa käyttämällä niin päivän lumikenkävaelluksesta Kalliovuorilla kuin yöstä laavulla miinus viidessä asteessa ilman makuupussia, ja patikoinut kohtuullisia matkoja niin kylmässä kuin lämpimässäkin, sateessa ja paisteessa. Toivottavasti kirjoituksesta on apua niille, jotka kenties pohtivat, miten pärjäisivät ilman ”helppoja” keinokuituvaatteita.

Olen jo vuosikausien ajan pyrkinyt välttämään kaikin keinoin keinokuituisia vaatteita. Keinokuitujen ympäristöhaitat – syy, miksi fleece valittiin vuoden turhakkeeksi – eivät ole tähän edes päällimmäinen syy: pidän luonnonkuiduista ensisijaisesti niiden mukavuuden, kestävyyden ja helppouden vuoksi, ympäristöhyötyjen ollessa lähinnä mukava lisäbonus.

Tärkein syy, miksi en käytännössä koskaan osta mitään vaatetta, missä on yli 20 prosenttia keinokuitua (paria 50/50 nylon/puuvillasekoitteesta tehtyä päällystakkia lukuunottamatta) on se, että matkustan toisinaan paljon. Noin kymmenen vuoden ajan olen pyrkinyt ihan silkasta mukavuudenhalusta selviämään kaikista matkoista yhdellä, käsimatkatavaroihin mahtuvalla repulla. Kun repun pakkaa oikein, sen sisällöllä ja päälle puetuilla vaatteilla pystyy selviämään käytännössä minkä tahansa reissun, oli matkan pituus sitten parista päivästä muutamaan kuukauteen. Tällöin on kuitenkin ehdoton edellytys, että vaatteet ovat monikäyttöisiä ja helppohoitoisia.

Keinokuituiset vaatteet eivät ole kumpaakaan. Siinä missä pystyn käyttämään siistiä napitettavaa villatakkia niin puolivirallisissa tilaisuuksissa kuin välikerroksena lumikenkäillessä 2000-3000 metrin korkeudessa, lähes kaikki näkemäni vastaavat keinokuituvaatteet ovat räikeitä urheiluvaatteita. Mikä pahinta, keinokuituvaatteet ovat mahtavia kasvualustoja bakteereille, ja jopa antibakteerisina mainostetut löyhkäävät kuolemalta muutaman päivän rankemman käytön jälkeen. Haju ei myöskään lähde mitenkään muuten kuin pesukoneessa, eikä siinäkään sen jälkeen, kun vaatetta on käytetty tarpeeksi. Villavaatteeni eivät haise vaikka tulisin vastaanotolle suoraan patikkaretkeltä, ja kevyt tuuletus riittää hälventämään tunkkaisuuden. Ennen kaikkea tästä syystä suosin villaa lähes kaikkialla. Sopivien villavaatteiden löytäminen on toki joskus työlästä, mutta niitä on kuitenkin saatavilla lähes jokaiseen makuun. Kun villavalikoimaa lisäksi laajentaa perinteisestä lampaanvillasta merino- ja jopa alpakan villaan, on mahdollista löytää ominaisuuksiltaan erinomaisia, äärimmäisen mukavia ja lähes aina kutittamattomia vaatekappaleita. Merinovillainen alusasukerta onkin mielestäni sellainen asia, jota ilman yhdenkään matkailijan ei kannattaisi lähteä kotoaan. (Merinovillavaatteita hankittaessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten villa on tuotettu, ja valita eläinrääkkäyksen sijaan ns. mulesing-vapaata villaa. Korkeampi hinta näkyy yleensä myös parempana laatuna ja kestävyytenä.)

Villasta puhuttaessa ei myöskään voi olla mainitsematta perinteistä, Suomen oloihin jo ammoisina aikoina hyväksi havaittua sarkakangasta. Nykyajan pehmeisiin ja löperöihin ”villakangastakkeihin” tottuneelle aito sarka voi olla jopa järkytys: etenkin vanhoissa vaatteissa kangas voi olla niin paksua ja jäykkää, että vaate tuntuu likimain pysyvän pystyssä itsestään. Sarka on kuitenkin mitä mainioin kolmen vuodenajan materiaali: se lämmittää kosteanakin, on (hyvin tehtynä) vahvaa kuin mikä, päästää hien haihtumaan läpi, mutta kuitenkin hylkii vähäisimmät sateet. Ei ole vain rajallisten budjettien syytä, että esimerkiksi Sodankylän Jääkäriprikaatissa palvelleille varusmiehille jaettiin vanhoja sarkavaatteita vielä 2000-luvun alkupuolella: sarka on yksinkertaisesti niin hyvää sellaisiin ulkotöihin, missä ei ole tarpeen toimia koko ajan maksimisykkeellä. Valitettavasti kunnollisen sarkakankaan tekeminen ja vaatteiden ompelu siitä on nykyhinnoin todella kallista, ja siksi sarkavaatteiden saatavuus on tätä nykyä lähes täysin armeijoiden ylijäämävarastojen ja kirpputorien varassa. Nämäkin lähteet ovat nopeasti ehtymässä, joten jos itselleen sopivia, vanhaan hyvään aikaan tuotettuja sarkavaatteita jostain löytää, lähtökohtaisesti ne kannattaa ostaa pois ja varastoida, vaikka niille ei olisikaan ihan välitöntä tarvetta. Itselläni on jemmassa yhteensä viidet sarkahousut (sekä muutamat ohuemmat ns. diagonaalikankaiset villahousut) ja neljä takkia, ja uskon näillä pärjääväni loppuikäni.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että villavaatteita – merino- tai alpakan villaakaan – ei kutinan vuoksi voi tai ei ole järkevää käyttää. Osa ihmisistä on yksinkertaisesti herkempiä villalle kuin toiset, ja päivittäisessä käytössä puuvillavaatteet ovat monesti helpompia ja ennen kaikkea edullisempia. Huoli pois: puuvillastakin saa oivallisia, Suomen talveen sopivia asustekertoja.

Lämmintä pukeutumista haettaessa yksi puuvillakangas on ylitse muiden. Tämä on tietenkin flanelli. Flanellikankaita on nytkin päälläni olevasta hyvin ohuesta hyvin paksuihin, ohutta villapaitaa muistuttaviin. Ohuita flanellipaitoja löytyy mm. halpahalleista, missä ne eivät ole mitenkään hinnan kiroissa; paksumpia löytää varmasti  ainakin retkeilyliikkeistä, ja satunnaisemmin mutta paljon halvemmalla kirpputoreilta.

Flanellipaita on yksinäänkin lämmin ja mukava, mutta aivan liian harva nykyajan kasvatti on kokeillut flanellipaitaa aliarvostetun klassikon kanssa. Kun flanellipaidan alle pukee verkkopaidan (kyllä, juuri sen Uuno Turhapuro-mallisen), yhdistelmä toimii jopa paremmin kuin villapaita: verkkopaita luo paidan ja ihon väliin ylimääräisen, lämmittävän ilmakerroksen, ja estää kosteaa paitaa koskettamasta ikävästi ihoa. Flanelli on yleensä myös villapaitaa kestävämpää tekoa, ja vaikka tämä ei kaupungilla flanööraavan päiväkävelyyn juuri vaikutakaan, ulkona liikkumista enemmän harrastavat osannevat arvostaa. Näistä syistä esimerkiksi Suomen armeija päätyi 1930-luvulla tehdyissä kenttäkokeissa toteamaan flanellipaidan ja verkkopaidan olleen niin hyvä yhdistelmä, ettei niitä ollut tarvetta korvata villapaidoilla. Huonona puolena omasta näkökulmastani on se, että puuvillavaatteet, kuten flanelli, alkavat haisemaan likaantuneina, ja siksi joudun rajoittamaan niiden käyttöä matkaillessa. Päivittäiseen käyttöön kotioloissa ne ovat kuitenkin erinomaisia.

Sekä villan että ennen kaikkea puuvillaflanellin ongelma on tietenkin se, että kumpikaan (paksuja sarkakankaita lukuunottamatta) ei pidä vettä. Villapaidat lämmittävät toki jonkin verran märkinäkin, mutta kastuminen ei ole kivaa, ja kylmillä keleillä kastuneet puuvillavaatteet ovat luonnossa liikkuvalle suoranainen terveysriski.

Tähän ongelmaan on kolme ratkaisua. Ensinnäkin, on toki aivan mahdollista ja sallittua käyttää keinovaatteita, esimerkiksi goretex-pukuja. Itse en näitä käytä, kahdesta syystä: hikoilen niin herkästi ja niin paljon, että kalvon hengittävyys ei minulle yleensä riitä, ja goretexistä irtoaa varsin epäilyttäviä teflonhiukkasia. (Muistan lukeneeni selvityksistä, joiden mukaan teflonjäämien epäillään olevan yhteyksissä etenkin nuorten tyttöjen hormonihäiriöihin.) Uskon kyllä, että enemmän liikkuvalle ja vähemmän hikoilevalle nämäkin vaatteet ovat hyödyllisiä.

Toinen vaihtoehto on käyttää esimerkiksi perinteistä, PVC-kankaasta tehtyä sadeasua. Vedenpitävyys on näin mainio, mutta hengittävyys pyöreä nolla. Oma ratkaisuni tähän on perinteisen mallinen sadeviitta, jonka avoimuus tekee siitä paremmin hengittävän.

Kolmas vaihtoehto on käyttää vettä hylkiviä tai vettä hylkiväksi käsiteltyjä luonnonkuituja. Villa hylkii normaalistikin vettä, ja luotettavien todistajien mukaan vain vähän käsitellystä, villan omia rasvoja vielä sisältävästä villasta tehdyt vaatteet ovat yllättävänkin vettähylkiviä. Itselläni tälläisiä vaatteita ei ole, mutta arvostan, jos joku voisi ilmiantaa, mistä niitä saattaisi saada. Tiettävästi villavaatteita on myös mahdollista käsitellä esimerkiksi luontaisella lanoliinilla, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Käytännössä käsitellyt vaatteeni ovat tiheäkudoksista puuvillaa, jossa on usein mukana nailonia kulutuskestävyyden parantamiseksi. Esimerkiksi Fjällravenin kuuluisat takit ovat tälläistä kangasta. Kankaiden käsittelyyn on monenlaisia aineita, mutta itse vierastan suihkutettavia PFTE (teflon)-suihkeita samasta syystä kuin vierastan myös teflonkalvosta tehtyjä kalvovaatteita. Olen pärjännyt varsin hyvin käyttämällä tarpeen vaatiessa reilusti Fjällravenin vahaa, tai tarkemmin sanottuna sikahintaisen kauppavahan sijaan itse kattilassa sulattamaani seosta mehiläisvahaa ja parafiinia. Vaatteisiin on helppo lisätä vahaa tarvittaessa, ja jos vaatteesta tulee liian tiivis, vaha lähtee pois pesukoneessa.

Vielä en ole ollut sellaisessa kelissä, mistä en olisi selvinnyt sopivasti kerrospukeutumalla: alla kosteutta siirtävä aluspaita, joko verkkopaita tai merinovillainen t-paita; sen päällä pitkähihainen, ohut villapaita ja tarvittaessa paksumpi villapaita, ja villapaidan päällä käsitelty, ohut, tuulta ja vettä hylkivä puuvillainen kuoritakki. Vaikka kuoritakki kastuisikin litimäräksi, villapaita ja aluspaita pitävät kosteuden melko hyvin poissa iholta. Jos kaatosade uhkaa, otan vielä repusta sadeviitan – tai sateenvarjon.

Olen ollut hyvin tyytyväinen luonnonmateriaaleihin, enkä vain siksi, koska vanhat vaatteet ovat sekä halpoja että hyvän näköisiä: olen aidosti sitä mieltä, että omaan, suhteellisen rauhalliseen ulkoilutyyliini ne ovat myös toiminnallisesti parempia kuin kalliit keinokuituvaatteet. Keinokuidut eivät ole tarpeettomia ja suorituskykynsä äärirajoilla liikkuville ne ovat varmasti hyödyllisiä, mutta uskon vahvasti, että useampikin ihminen voisi yllättyä iloisesti kokeiltuaan perinteisiä materiaaleja – ja säästää sekä rahaa että luontoa.